Talven ensi lumi oli levittänyt tielle valkoisen vaipan ja vaipan pehmeää pintaa rikkoi ruskeat maiharit, jotka kuuluvat nuorelle Mikolle, joka koulun ohella hankkii rahaa viemällä vanhuksille ruokaa.
Hänen Vakioasiakkaana on Robert Linna.
Nimi ei ollut Mikolle tuttu, vaikka Robert oli jo yli 30 kirjaa julkaistuna, mutta eipä se tainnut monelle muullekkaan olla.
Mikko lähestyi Robertin vuokrataloa ja painaa ovikelloa, vaikka tiesi, että Robert ei tule ovea ikinä avaamaan, mutta Mikko halusi aina ilmoittaa tulostaan.
Mikko avaa oven ja menee sisälle ja huomaa, että väliovi on kiinni ja sen takaa kuuluu Fredin ikimuistoinen Puhu hiljaa rakkaudesta-biisi.
Mikko avaa oven ja huomaa olohuoneessa Robertin, joka makaa maassa. Hän kävelee hiljaa kohti Roberttia, joka yrittää epätoivoisesti päästä kirjoituskoneensa ääreen.
”Mikä on? Mikko kysyy
”Ei mikään. Kaaduin vahingossa” Robert yrittää vielä kurkottaa, mutta turhaan ja väsähtää lattialle
Mikko ”Älä liiku olet saanut jonkun kohtauksen onko sinulla jotain lääkkeitä”
”Laatikossa”
Mikko menee kirjoityspöydälle ja avaa laatikoita
”Ylin” Robert huomauttaa ja Mikko ottaa lääkkeet laatikosta ja hakee nopeasti vettä ja juottaa ne Robertille.
”Odota hetki soitan 112” Mikko alkaa näppäilemään numeroa ”Älä... se on jo myöhäistä... kyllä tämä tästä”
Mikko laskee luurin ja menee Robertin vierelle ja Robert katsoo kirjoitus konetta ja sanoo heikolla äänellä
”Tahdoin vain kirjoittaa” Mikko koittaa auttaa Robertin vähän parempaan asentoon ja sanoo hermostuneesti
”Minun pitäisi kyllä soittaa apua?”
Robert huokaiseen ja kääntää päänsä kohti ikkunaa, jossa satelee pikku hiljaa lunta.
”Olen koko elämäni kirjoittanut” Robert sanoo hiljaa ja Mikko istahtaa hänen viereen ja ottaa hänen kädestä kiinni. ”Jo pienenä poikana innostuin kirjailijoista ja halusin heidän kaltaiseksi...”
Robert naurahtaa ”En ole varmaan koskaa muuta ammattia halunnut kun tätä... synnyin ja kuolen sen kanssa”
Mikko katsoo surullisesti Roberttia, jonka hengityskin pihisee.
”Maailma on täynnä suuri ja kirjailijoita, mutta en koskaan päässyt heidän joukkoon... yrittämisestä se ei ollut kiinni. Olenhan minä saanut 34 kirjaa 50 vuodessa kirjoitettua… se ei ole paha eihän?”
Mikko nyökkää ja hymähtää hermostuneesti.
”Tämä on elämäni...(huokaisee) kyllä minä koitin toistakin elämää pitää, mutta ei se ikinä minulle sopinut… Ensimmäinen vaimoni ehti suomessa juuri ja juuri esikoiseni synnyttää... ennekuin katosi postimiehen mukaan norjaan turskaa kalastamaan... Toinen vaimo sentää jaksoi katsoa 10 vuotta ennekuin lähti, mutta ei heitä voi syyttää… vaan itseäni.”
Robert katsoo Mikkoa, joka pitää edelleen Robertin kädestä kiinni.
”Kyllä minä yritin, mutta nämä helkutin tarinat olivat vaan parempaa tekemistä, kuin parisuhteen ylläpitäminen... Kavereitakaan minulla ei ole ollut 68 vuoteni aikana ole ollut, kuin kourallinen... olisi ehkä enemmän, jos olisin jättänyt kirjoitus koneeni vähemmälle huomiolle”
Robert hiljenee ja huokaisee syvää ja katsoo ikkunasta ja hänen silmästään virähtää kyynel lattialle.
Mikko huomaa, sen ja tokaiseen ”Kadutteko te tuota kamalaa elämäänne”
Mikko pelästyy hieman vastaustaan, koska pelkää sen olevan liian suora huomautus...
Robert kääntää päätään ja katsoo Mikkoa ja alkaa hymyilee hänelle
”Päinvastoin olin onnellinen, en vain voinut sille mitään, että rakastin kirjoittamista enemmän kuin normaalia elämää... Kirjoittaminen oli minun elämäni” Robert naurahtaa ja saa Mikon naamallekin hymyn.
”Ainoa mikä minua jäi harmittamaan, etten koskaan saanut tehtyä työtä joka olisi ollut täydellinen... se minun on vain hyväksyttävä... Vaikka vartti sitten kirjoitin tuossa ehkä parasta kirjaani, mutta pahoin pelkään, että se jää nyt puoli tiehen...”
Robert katsoo ikkunaa kohti jälleen ja sanoo melkein kuiskaten.
”En ole ylpeä siitä mitä tein, vaan siittä mitä saavutin” Robert ottaa kätensä pois Mikon kädeltä ja korottaa kättään kohti kirjoituskonetta.
”Mikko kuules... Mitä jos antaisit vanhan miehen toteuttaa viimeisen toiveensa ja anna minun kuolla kirjoituskoneeni viereen.”
Mikko katsoo Robertia ”Ette saisi liikkua”
Robert ”Minä pyydän… Olen heikko ja enkä pysty siihen itse”
Mikko ja Robert katsovat toisiaan hetken kunnes Mikko nousee ylös ja nostaa Robertin varovaisesti tuolille.
Robert kiittää ja sanoo heikolla äänellä
”Kiitos nyt voit istua tuohon sohvalle... Sovitaanko, että muistan sinut kiitoksissa, kun tämän on valmis”
Robert alkaa kirjoittaa heikon oloisesti kirjoituskoneellaan ja Mikko näkee hänen kasvoilla hymyn jonka peittää lopulta pienet kyyneleet.
