JUOPON JOULU

”Hiljaa!” huudan itselleni yksiössä. Minua ärsyttää ja se ärsytys johtuu ihan itestä.
Häpeän itseäni.

Olen itselleni valehtelija. Lupaan itselleni asioita mitä en tee. Huomenna ja huomenna.
Kohta olen tehnyt sitä jo puoli vuotta. Se puoli vuotta varmasti muuttuu vuodeksi ja toiseksi. Vähän, kun tähän ryyppäämiseen mennyt jo kahdeksan vuotta.

En ole saavuttanut elämässäni muuta kuin sen, että maksani on pian siinä pisteessä, että se sanoo piip.
Se ei ole kivaa.
Isäni maksa sanoi jouluna -86 piip. Se ei ollut kaunis näky.
Hänen joka reiästä tuli verta. Hän tärisi ja suli sisäisesti. Se oli kaamea näky.

Tästä en oppinut mitään.
Isäni piti kuolla opettaakseni minulle asia kantapään kautta. Silti en oppinut. Häpeä itseäni.

Nuorena sitä tykkäsi tarttua olutpulloon, kun kaveritkin ryyppäs.

Se oli sosiaalista ja siinä oli jännitettä, kun koitettiin saada kaverin äitiä hankkimaan olutta, että päästäisiin ryyppäämään ja pokaan mimmejä.
Nyt siitä on kadonnut kaikki sosiaalisuus ja jännitys.

Se on pelkkää lipittämistä.

Rahaa ei ole.

Lasken ruokani tarkkaan mitä ostan. Silti ostoslistan hinta nousee, kun tulee ostettua se 24-pack aina messiin.

Huoneeni on paskanen. Laiska. ”Teen sen huomenna”, ”Huomenna on parempi päivä”, ”Niskaa kolottaa ja maksaa särkee”
Ei pysty.

Olen ihmishylkiö. Ymmärrän täysin itseni kaltaisia paskiaisia.

Istutaan röökillä ja mietitään miltä tuntuisi hypätä neljännestä kerroksesta alas. Kuolisinko?
Yleensä tulet siihen tapaukseen, että kyllä siinä vaan sattuisi ikävästi.

Hyppäis pää edellä niin olis varma nakki.

Mutta tiedättekö tällainen ihminen on niin saatanan saamaton, että hän ei edes pysty tappamaan itseään.
Se on helppo puhua, että saatanan nyt mä vittu vien itseltäni hengen, mutta monet baarissakin naureskelevat, että se nyt on puhunut jo viisi vuotta tuota samaa paskaa... ja vielä tulee joka päivä tänne kittaamaan, eka ykkösoluella ja sitten illalla kolmosta.

Olen ruma ihminen. Voisin olla tyylikäs... Vaatteet tekevät rumasta komean.

En jaksa säästää. Kumminkin joutuisin ostamaan uudet.

Mun pitäisi kuntoilla. Pari kertaa olen vetänyt vatsalihaksia, mutta aina ne unohtuu, kun on krapula tai ei vaan kiinnosta... tai uskottelen itselleni, että kohta aloitetaan, kunnes jo sammun lattialle.

Haisen yleensä hieltä. Nuorena aina hermostuessa hikoilin.

Nykyään hikoilen paljon. Olen kai todella hermostunut.

En tiedä.

Vihaan ihmisiä, mutta kun olen heidän luona haluan olla hauska... Sellainen narri.

Toistan samat vitsit aina ihmisille.
Uudet ihmiset nauraa, mutta vanhoja vituttaa.

Välillä tuntuu, että olen parempi ihminen, kun he joita näen.

Se on vain luulo.

Itseasiassa olen paskemmassa tilanteessa, kun he. Ihmisen suojeluvaisto tai halu elää tekevät sen päähän, että haluat näyttää heille.

Suutani osaan ikävä kyllä käyttää. Kirjoittaa hädin tuskin.

Suun käyttäminen vie aikaa ja väsyttää. Ehkä minun pitäisi olla hiljaa.

Olen huomannut, että jos olet viikon hiljaa niin huomaat, kuinka turhaa elämäsi on ja alat hallita sitä. Hiljaisuus työntää sinut ulos boksista ja tajuat, että sun elämä on oikeasti tosi yksinkertaista. Sä voit hallita sitä.

Ennen kuin sä ehit tekemään mitään. Sä avaat suus ja tuhoat sun ajatukses palasiksi ja kyseenalaistat sen.

Se on kuin uskois joulupukkiin, jos joku sanoo, että sitä ei oo olemassa sä uskot sitä enemmän, kun omia silmiäs. Vittu näin monta kertaa joulupukin kotona.
Sit joku sano, että se pukki oli mun isän kaveri. Mä uskoin. Vittu joku sanoo sulle, että Mannerheim oli homo.

Niin sä uskot sitä. Mistä sä muka tiedät. Sä tiedät vaan, että jos joku sanoo sua homoksi.
Sä alat vittuileen takas.

Ei mua ees Mannerheim kiinnosta, mutta siinäkin on jotain isänmaallista, kun muut sanoo.

Sä mietit tätä maailmaa hetken sä tajuat, että eihän vittu mikään oo sellaista mitä sä näät silmilläs. "Jumalaa ei oo olemassa ja raamattu on valhetta" Sanoo kirja, jonka on kirjoittanut kaveri, jolla on tuollainen mielipide. Hei tää on outoa.

Äänet sanoo sulle asioita, jotka vähän menee naiivin ajatuksen yli niin sä uskot.

Vittu, ku on tyhmää.

Joulu saapuu pian.

Aattelin, että tänään yllytän itseni itsemurhaan.

Lääkäri sano, että jos vielä otat niin sä kuolet. Tässä on nyt mennyt melkein viikon ränni.

Ei se maksa tykkää. Se sanoo pian piip, mutta jos jouluaattoon selviän niin vittu kyllä teen sen oman käteni kautta.

Mun maksaa kyllä sattuu välillä. Uskottelen itselleni, että se on akuutti vatsa.

Sehän on paskaa valhe.

Kyllä mä tiedän, että se mun maksa on. Mun ihokin on nykyään tosi kellertävä.

Koitan tässä sokeasti vaan uskotella, että vittu kaikki on ok, kun jouluna sitten Jeesuksen kunniaksi meen kävelemään jäihin ja tapan itteni.

Viime jouluna melkein tein sen jo. Kävelin Marjaniemen rannalle ja meinasin mennä kävelee jäälle...

Eihän siellä vittu ollut mitään jäätä.

Sitten kun jäät tuli, joskus pari kk päästä. Niin en mä enää jaksanut kävellä sinne.

Kun mä kirjoittelen tätä. Niin tässä mä kyllä tajuan, että kuinka paska ihminen mä oon itselleni.

En mä muista välitä. Ne tietää, että mä oon pelle.

Ei ne välitä, jos mä katoon. Mun laisia löytyy suomesta vittu, joka kylästä.

Mä olen sitä suomalaista pullamössö sukupolven jälkikasvua, eli saatanan surullinen tapaus.

Heitin tässä koneen ääressä tupakaksi.
Vuokraisäntä sano, että tää ei saa polttaa.

Viis vuotta oon polttanut.
Vittu nää seinät on yhtä keltaiset, kun mun iho.

Tässä kohtaa tulee kyllä suuri arvostus ihmiskehoa kohtaan. Vittu se kyllä kestää kaikkea paskaa.

Ihan uskomatonta, että keho elää pelkällä Pirkka-oluella.

Vittu harvoin mä enää syön kunnon ruokaa.

Joskus kittaan nakkeja ja ruisleipää. Voita en käytä, kun voi maksaa vitusti nykyään.

Margariinia en syö... Se on myrkkyä.

Olut kyllä menee. Ohan siinä B-vitamiinia... Oon kyllä Tekopyhä paska. 

Hei tehdään niin, että mä kirjoitan tän jutun nyt loppuun.

Tossa mulla on parvekkeen ovi auki. Mulla on kaapissa vielä yks olut.

Pihalla on pakkasta tällä hetkellä. Lunta ei oo vielä nimeksikään maassa.

Mut jos mä nyt meen tuonne parvekkeelle.Vedän mun röökit loppuun ja kietasen tuon olusen naamaani.

Sen jälkeen otan nopsan hypyn ja katotaan, että tuleeko se kuolema hakemaan tällaista paskiaista, vai jäänkö kitumaan sairaalaan ja elämään siellä valtionrahoilla. Ihan kun en nyt jo tekisi sitä.

Katotaan. Kirjoitan tätä juttua sitten huomenna lisää, jos en uskalla tehdä.
Nyt mä sen päätän kuolema tai nukkumaan.

Hyvästi tai öitä!

T: Jare. Itä-Helsingin kovin paskanjauhaja.

Ps. En sitten jaksanut tehdä sitä itsemurhaa. Mietin, että sain juuri veronpalautusta ja ärrältä voi hakea lisää bisseä.
Kyllä se maksa sitten mut mielummin vie. Inhottava kuolema, mutta tälläiselle saamattomalle ihmisille ihan oikein.

Lomaa oppii arvostamaan sitten vasta, kun siitä on haaveillut liian kauan.

Keitin munia. Huomasin, että muna meni rikki, kun sitä keitti yli 10 minuuttia. Myös hyvin mielenkiintoinen yksityiskohta oli, se että yksi muna, joka ei ollut rikkoutunut oli aiheuttanut ilmataskun munankuoreen ja lommouttanut munan valkuaista ja se ilmatasku tuntui olevan täynnä jotain nestettä.
Jätin tämän asia takaraivooni muhimaan ja valmistin itselleni munavoita aamiaista varten, mutta mieleeni palasi kumminkin uudelleen tuo ilmatasku ja tarkistin munankuoren uudestaan ja huomasin, että neste oli kovettunut. Kosketin sitä. Se tuntui oudolta, mutta näytti hieman simpukan sisällöltä.
Se pisti ajattelemaan… tai oikeastaan en tainnut ajatella.
Enemmänkin munin ajatusta, jota voisin ajatella. Ehkä se ajatus olisi, että mitä minä saan irti tuosta mönjästä?
Mikä sen merkitys on minun elämääni?
Sillä on pakko olla merkityt?!?!?! …tai jos ei ole. Sen voi keksiä.
Aloin kirjoittamaan tätä tekstiä. Tähän pisteeseen asti en ole vielä keksinyt mikä se olisi.
Päätäni särki hieman… En usko, että siinä olisi jotain yhteyttä tuohon ilmataskuun.
Simpukka toi mieleeni ajatuksen. Se ajatus oli järvisimpukka tai voi se olla joku muukin simpukka. Pakko sen on olla järvisimpukka, koska en minä ole koskaan mitään muuta simpukkaa elävänä ole nähnytkään.
Pitäisiköhän minun nähdä toinen simpukka? Oliko tämä kutsu seikkailuun? Ei varmasti ollut.
Hetken mietin, että mitä eroa järvisimpukalla ja sillä toisella simpukalla oli.
Mikä tämä toinen simpukka oli… Googletin.
Tajusin, että se minun miettimäni simpukka olikin järvisimpukka… Eli simpukka, joka on toinen simpukka on myös järvisimpukka.
Mielikuvituksetonta, mutta hämmentävää.
Ehkä en ajatellut sitä tarpeeksi.

Antakaa ihmisenkärsiä, koska se ei ole teidän kärsimyksenne... Se on vain minun päiväkirjani.

1.PÄIVÄ
Haluan olla hiljaa ja käpertyä omaan mielentilaani, mutta nyt en voi olla enää puhumatta. Minun on pakko nousta ylös ja vaivaannuttaa itseäni tällä ongelmalla, joka on pikku hiljaa tässä ahdistavassa kuumuudessa on syönyt mieltäni.
Minun mielestä kesä on ihanaa, mutta liika lämpö, joka on tulvinut huoneeseeni,
on nyt jäänyt seinille hohkamaan. Se aiheuttaneet minulle huonoa oloa… Haluaisin kirjoittaa, mutta tämä kuumuus vie minun voimani. Ongelmani vaivaa minua silti… Ehkä huomenna kirjoitan?

2.PÄIVÄ
Minua väsyttää kokoajan.  Se on merkki siitä, että tuo taivaalla naurava helvetin pesä on saanut minut taivuteltua maahan ja vienyt minulta kaiken energian pois.

Se ahdistaa mieltäni ja se estää minua kirjoittamasta, mutta tänään halua olla vahva ja kirjoittaa, koska oikea ongelmani on paljon pahempi.
(Pirunpesä on nyt nukkumassa, mutta se herää pian. Hyvinkin pian, nouskoot ja pitäkööt hauskaa…  Minä en valita.)

Oikeasti kuumuus  on vain sivuoire minun tuskallisessa elämässäni, koska tällä viikolla huomasin, että elämääni on tullut vihollinen. Todellinen uhka elämäni kululle, joka saa pirunpesänkin ahdistavan kuumuuden tuntumaan ihanalta hellältä äidilliseltä sylilämmöltä.

Tänään kasteltuani sen tajusin, että kuinka ylpeä ja itsekäs olio asustaa vuokraa maksamatta asunnossa.
En tiedä sen nimeä, mutta kutsun sitä kasviksi, koska se on tietääkseni kasvi.

Tietysti se olemus vain viittaa kasviin sisältö on jostain kuolleitten kirjan synkimmiltä sivuilta, jotka lapsen verellä on kirjoitettu.
Sen syntyperää en tiedä, mutta kämppikseni sen tuohon joskus toi.
Olen pitänyt sitä vain kasvina ja koettanut olla huomaamatta sitä, mutta eräänä päivän sain kämppikseltä viestin, jossa kehotettiin kastelemaan tuota irstasta jumalana vääristymää. Silloin pienet epäilykseni heräsivät.
Kastelin sen, mutta en tiennyt vielä mitä se oli.

3.PÄIVÄ
Tänään sen huomasin. Se on vastenmielinen kusipää. Kastelin sitä tänäänkin ilman käskemistä… Se pisti vituttamaan. Olenko minä joku vitun palvelija sille? Häh?

Se ei edes voinut kiittää. Siinä se vaan seisoo tai istuu ja asustelee asunnosta josta maksan vuokran… Mitä se maksaa? Ei mitään… Ei yhtään mitään. Kuumuus järsii korviani… pakko keksiä jotain fiilentävää.

4.PÄIVÄ
Tämä kuumuus saa minun suuttumaan lisää ja lisää tuolle vastenmieliselle otukselle, joka ei näytä elävältä, mutta kumminkin on.
Mitä se edes ajattelee?… Ehkä sitä, kuinka tyhmä minä olen, kun kastelen häntä. Minun tekisi mieli vain jättää kastelematta. Niin olen tehnytkin, mutta nyt se tuntuu, että se on saanut vallan minusta. Kastele!

5.PÄIVÄ
Se on vallannut aivoni… ehkä nukkuessa se nousee juurilleen ja tulee korvani luo ja upottaa vastenmieliset multaiset juurensa korvaani ja manipuloi minua palvomaan sitä, vaikka se pystyykin liikkumaan se ei silti itse vaivaudu kastelemaan itseään. Röyhkeä!

6.PÄIVÄ
Se vain nauttii minun alistamisesta.

7.PÄIVÄ
Minulla on jo omat ongelmani… Tämä kuumuus, joka käperryttää minua, kuin liha grillivartaalla, mutta silti se uskaltaa vaatia. Miksi? Koska se nauttii siitä. Se on kasvin tehtävä täällä talossa. Alistaa.

8.PÄIVÄ
Vihani on jo talon kokoinen tuota vitun huoranaama paskaläjässä istuvaa kasvia kohtaan. Haista vittu!
Ei se haista… Se nauttii ja katsoo minua tälläkin hetkellä ja nauraa.
Sillä ei ole silmiä, mutta se tuijottaa. Haluaisin tuijottaa takaisin mutta en pysty. Sehän on kasvi? Ei kasvit tee mitään.
Näin haluaisin uskotella, mutta en pysty. Itken.

9.PÄIVÄ
Tunnen pahaa oloa sisälläni… Se polttaa. Haluan vain nukkua, mutta en uskalla.
Kasvi tietää, että minun on nukuttava. Sie tietää ja se odottaa, että voi taas tulla käpälöimään minua.

10.PÄIVÄ
Se runnoo ajatuksia päähäni. HALUAN POIS!!! En uskalla.

11.PÄIVÄ
Se on seisonut tuossa ikkunan edessä jo kauan. Olen avannut ikkunaakin sille ja se on varmasti kuiskinut muille kasveille minusta…

12.PÄIVÄ
En uskalla enää kävellä puiston kautta, koska tiedän, että kasvit ja puut kuiskivat minusta.
Ne nauravat minulle… Se tuntuu pahalta. haluan mennä jonnekin, jossa ei ole kasveja, koska he ovat julmia. ”Tuolla se palvelija menee”  MINÄ EN OLE KASVIN PALVELIJA!!!! EN OLE!!! LOPETTAKAA SE!!!!!!

13.PÄIVÄ

Mieleeni tuli ajatus… Mitäs jos minä söisin tuon kasvin? ehkä se olisi sen turmio… EI! en ajattele… Ei kasvit niin kuole… Ne jäävät elimistööni ja ottavat minusta varmasti vallan… Ohjaavat yöllä minut katolle ja pakottavat hyppäämään, vain sen takia, että voisivat todistaa, että he hallitsevat minua.

14.PÄIVÄ
Lopetan tuon kasvin kastelun… Saakoot itse kastella itsensä… Minä en alistu… Haluan todistaa, että ihmismieli on vahva! Se on!

15.PÄIVÄ

HÄHÄÄHÄHÄHÄ! Katsokaa kuinka minä nauran sille kasville… kävin juuri ilkkumassa sille ja kerroin sille suunnitelmani… Se ei vastannut mitään, mutta uskon, että se ymmärsi, että olen nyt tosissani.

16.PÄIVÄ
KUOLE JANOO ALISTAVA PASKA JUMALAN VÄÄRISTÄMÄ IHMISMIELEN PETOLLINEN MANIPULOIJA…. Minä en alistu enää…  Kävelen pääpystyssä Mariankadun puistossa ja haistan kukkia… Syvälle haistan näitä hyvältä haisevia kusipäitä… En pelkää teitä. En yhtään!!! KUULITTEKO!!!

17.PÄIVÄ
Päätökseni pitää… Te tulette KUOLEMAAN vielä HAHAHAHHA!
Suljen nyt oven ja menen nyt nukkumaan. Pistän valot päälle ihan varmuuden vuoksi, mutta pysyn vahvana… Kasvit ovat vain kasveja… PIAN KUOLLEITA KASVEJA! Huudan tämän vielä kasville varmistaakseni asian sille… Voiton puolella ollaan.

18.PÄIVÄ
Perun puheeni ja kastelin kasvin. Anteeksi tämä ei tule toistumaan. Toivottavasti kasvit ovat armollisia.

Tänä päivänä mieleeni muistui eräs tarina… joka on raahautunut perässäni näihin päiviin asti.

Kerran yksi Huru-ukko keksi, että kyläläiset rakentaisivat ulkohuussin, jonneka sitten koko kylä voisi porukalla käsi kädessä paskoa.

En tiedä minkä sortin porukkaa kylässä oli, mutta päättivät tyhmyyksissään kumminkin toteuttaa Huru-ukon helvetin hienon perversion ja eipä aikaakaan, kun ulkohuussi oli valmis ja täynnä sitä itseään, että sitä tuli niin pahasti yli, että sitä valui alamäessä asuvan Mäkisen koiran koppiin ja koira jouduttiin lopettamaan.
Ulkohuussi synnytti kylässä ongelman, kuka hoitaisi ulkohuussia? Kukaan ei sitä halunnut, vaikka
koko kylä tiesi, että ulkohuussi oli heidän taakkanaan, koska huru-ukko ei sitä ainakaan itse hoitaisi. Hän nautti vain kehuskella asiasta naapuri kylissä niin, että päätti lehteenkin ylpeänä asian ilmoittaa… Nyt Huru-ukolla on suunnitelmissa tehdä keksinnöstään Tv-Show:n.

Kylä tuli lopulta siihen päätökseen, että ehkä sen voi vain unohdetaan… Idea ei toiminut alkuunkaan, koska ulkohuussi haisi ja pilasi maisemat, jotenka eräs maanviljelijä päätti ottaa traktorin ja ajaa sen koko kauhean tekeleen jätekasaan, jossa se voisi maatua rauhassa ja olla edes jotenkin hyödyksi näille kyläläisille, mutta se oli liikaa pyydetty…

Eräänä kauniina alkukesän päivänä kirkkaalta taivaalta iskeytyi salama suodaan ulkohuussiin ja räjäytti siitä ulkokuoren pois ja jäljelle jäi Iso kasa paskaa… paskamaisinta asiassa oli, että  se ei ollut tavallinen kasa paskaa… Niin kuin moni olisi voinut olettaa vaan siitä tuli Superpaska.  

Se kasvatti itselleen jalat ja kädet. ja mikä ikävintä se alkoi ajatella ja vaatia.
Se vaati itselleen paikkaa kyläläisten keskuudessa, koska se halusi olla ihminen. Sehän oli mahdotonta, koska paska on aina paska..
Kyläläiset yrittivät vältellä kävelevää ja huutelevaa paskaan, jotenka se suuttui ja päätti väkivalloin ottaa paikkansa keskuudesta.

Se käveli erään henkilön taloon ja tuhosi talon sisustukset ja söi jääkaapin tyhjäksi, mutta sekään ei  paskalle riittänyt, vaan se otti talon itselleen ja sanoi, että talonomistajalle, että takaisin pääsisi sitten vasta, kun paska on kyllästynyt olemaan oma itsensä…

Mies tiesi ikäväkseen, että siihen menisi aikaa ja paska onnistuisi siihen mennessä tuhota kaiken mikä talosta oli jäljellä.
Miehen sisällä jyllännyt viha muuttui pyhäksi vihaksi ja hän päätti kirota koko Huru-ukon ja hänen paskansa… Mutta lopulta tajusi, että syy oli hänessä itsessään, koska oli mennyt raottamaan perseen reikäänsä väärässä paikassa.

Siitä kiitoksena hänen monet suunnitelmansa menivät pihalle ja hänen taakkansa vain kasvoi.
Mitään ei ollut enää tehtävissä…
Asia oli vain pakko hyväksyä ja antaa paskan rellestää ja riehuu hänen kustannuksellaan.

Oma vikansa… Mitä meni tekemään sen.

Olkoon tämä opetus siitä, että älä koskaan kuuntele Huru-ukkoa, jolla on autokauppiaan moraali ja hellityn pikkulapsen asenne. Siitä ei seuraa, kuin paskaa.

Miksi tahdoin muistaa sen, jonka tahdoin hetki sitten unohtaa

”Merelle lähdetään unohtaakseen jotain, mutta palataan, kun halutaan muistaa.”

15 vuotta merillä olivat huuhtoneet kasvoiltani lapsen pehmeät muodot ja paljastaneet sen alta kaipaavan ja yksinäisen miehen, joka oli kiertänyt ympäri maailmaa, ja nyt olin palannut takaisin kotiini suomeen.

Olin juuri istunut toimistossa allekirjoittamassa perintö papereita ja odotin kadun kulmalla veljeni auton saapumista.
Samalla katselin ympärilläni olevaa kaupunkia ja huomasin, että 15 vuotta olivat muuttaneet Helsinkiä. Se ei ollut enää mikään pikku kylä, vaan siitä oli muodostumassa jo varteen otettava kaupunki muitten kaupunkien rinnalle… Ajatukseni keskeytti harmaa -89 vuoden Ford Sierra, joka kaarsi eteeni. Se oli veljeni Jannen auto.
Veljeni huikkasi kuskin paikalta, että olin tervetullut autoon sisälle. Istahdin pelkääjän paikalle.
Veljeni tervehti minua uudelleen, kuin konahtanut tykkimies ja aloitti heti kysymyksellä ”Miten meni?”
”Talo on nyt nimissäni” vastasin. Veljeni nyökkäsi ja meidän antoisa keskustelu jäi siihen.
Hän käänsi auton ympäri ja lähdimme ajamaan kohti suurta Mikkeliä, eli lapsuuteni tyyssijaa.
Matkalla katsoin veljeäni, jota en enää tunnistanut veljekseni, johtuen ehkä siitä, että oli viimeksi nähnyt hänen polvenkorkuisena, mutta hänen käytöksensä minua kohtaan tuntui, kun minä taas en olisi muuttunut tippaakaan ja enkä olisi koskaan ollutkaan missään… Vain tässä autossa hänen kanssaan

Syy miksi istuin tässä ei ollut veljeni, vaan rakkaan Äitini yhtäkkinen kuolema ja hänen antamansa perintö. Hän oli kirjoittanut aikoja sitten perintökirjeen, jossa hän oli antanut minulle kaiken omaisuutensa.
Isälleni ei ollut jäänyt mitään, koska hän oli luottotietonsa ja raha asiansa pilannut jo omassa nuoruudessaan huonoihin kaivurikauppoihin.

Veljeni ei ollut saanut mitään, johtuen siitä, että Äitini oli tehnyt kirjeen silloin, kun Janne oli ollut pieni. Eikä äiti uskonut, että Pikku-Jannesta tulisi joskus nuori aikuinen. Tietty. En itsekkään halunnut uskoa, että Janne kasvattaisi viikset ja ajelisin Mikkelin keskustassa sierrallaan ja houkuttelisi teiniperseitä kyytiinsä perjantai iltaisin. Vilkaisin nopeasti Veljeäni todistaakseni itselleni, että hänessä oli vielä sitä pikku-Jannea, mutta se oli ikävä kyllä kadonnut äänenmurroksen myötä.
Katsoin ja huomasin, että eteeni avautui Mikkeli.
Hämmästyksekseni huomasin, että se oli yhtä ruma, kuin ennekin… ehkä hieman rumempikin.
Mikään ei ollut muuttunut siinä kylässä .”Kyllä se on ruma” Tokaisin ääneen ja veljeni nyökkäsi ymmärtäväisesti ja käänsi autonsa pikku tielle, jota ajoimme muutaman kilometrin ja lopulta päädyimme paikkaan, jota olin jo hieman kaivannut. Lapsuuteni koti.
Astuin autosta ulos ja vedin keuhkot täyteen Mikkelin ehtaa luonnon tavaraa.

Paskaltahan se haisi, mutta samalla loi mieleeni paljon hyviä muistoja Äidistäni ja lapsuudestani.
Siinä hetkessä en enää muistanut miksi olin edes lähtenyt tästä paikasta. Lähdimme veljeni kanssa katsomaan talon sisälle ja huomasin, että lumityöt olivat jääneet tekemättä ja koitin potkia vähän lunta sivulle, että ei seuraavalla kävely kerralla olisi niin paljon lunta kengässä.
Lopulta pääsin eteiseen ja huomasin, että talo vei minut takaisin lapsuuteenI ja jäin paikalleni haaveilemaan, kun ajatukseni keskeytti vanha mies, joka murahti vihaisesti ja istahti keittiön tuolille. ”Jaahas tuhlaajapoika on saapunut takaisin ja vienyt sitten isältään sukutalon pois alta” ”Terve vaan sinullekin isä.” Isäni otti kahvinkeittimestä kahviaan ja arvasin, että hän valmistautui saarnaamaan ”Häpeällistä, että ei anneta vanhan miehen enää talossa asua, jonka hänen isoisänsä on rakentanut”
Istahdin tuolille ja kaadoin itselleni kahvia.

”Kuules isä. Minä maksoin talon perintöverot. Se on meidän nyt… Saat asua tässä niin kauan, kuin haluat… En minä sitä estä”
Hörppään kahvia ja huomaan, että isän kahvi maku ei ole muuttunut mihinkään. Yhtä kitkerää paskaa se on, kuin isänikin.

”Se on nyt myöhäistä. Olen jo hommannut vuokrakämpän keskustasta”
”No mitäs talolle? Ei sitä voi tänne mätänemään jättää”
Isäni tuhahtaa vihaisesti ja nousee ottamaan kaapinpäältä talvitakkiaan.
”Janne jätetään tämä tuhlaajapoika tänne miettimään tekojaan”
”Oli mukava tavata”
Isä ei vastaa mitään takaisin, vaan kävelee ulos. Veljeni heilauttaa kättänsä omaan tyyliinsä ja jään yksin keittiöön.
Nousen ylös ja kävelen olohuoneeseen ja huomaa, että siellä vain Tv on kokenut uuden päivityksen. Muut ovat, kuin ovat aina olleetkin.
Pihalta kuulen isäni vihaista sadatusta itsestäni veljelleni. En tiedä miksi hän on minua vastaan.
Olen aina kunnioittanut häntä, mutta hän on aina halunnut ajaa minut nurkkaan.
Minä olin se kunnon poika, joka kävi aina hakemassa isänsä baarista valomerkin jälkeen takaisin kotiin kotikärryissä, mutta en kertaakaan kuullut häneltä yhtään kehuvaa sanaa tai elettä, joka olisi kertonut, että hän välittää minusta. Ei koskaan.
Se oli kai yksi syy miksi lähdin tästä jumalan hylkäämästä paskasta pois. En vieläkään tiedä mitä äitini näki tuossa miehessä.
Itse en koskaan nähnyt hänessä edes isääni… Eikä hän varmaan minussa koskaan poikaa.
Tunnen kylmänväreitä ihossani ja tajuan, että ne eivät tule tunteistani vaan siitä, että talossa on hieman kolea.
Otan lumilapion ja kaivan pihalla itselleni tien liiteriin, josta otan itselleni polttopuita.

Taloa lämmittäessä huomaan, että patterit ovat ihan kylmät. Isäni ilmeisesti ei ole taaskaan huolehtinut laskuistaan. Äiti ne nuoruudessanikin salaa maksoi ne, kun isä istui baarissa ja kehuskeli bisnesvaistollaan. Monet häntä kuuntelivat, mutta siinä toivossa, että Isä taas heille ilmaiset oluet tarjosi. Eivät he muuten olisi ”uskoneet” isäni jorinoita.
Illalla maistelin kaupasta aamulla ostettua leipääni, koska en jaksanut 8 km päähän lähteä kauppaan, koska lähempää ei tainnut asutusta ollakaan.
Lähetin veljelleni viestin, että tahtoisin jutella vielä huomenna isälleni talosta. Vastaus tuli melkein heti ”Ok”.
Aamulla aamukahvia juodessani sierra kurvasi pihalle ja veljeni hyppäsi pihalle odottamaan minua.
Otin takin naulasta ja tervehdin ovesta tultuani veljeäni, jonka vastasi jälleen konahtaneella tervehdyksellään. Mietin sadasosasekunnin, että oliko hän vähän vajaa, mutta ohitin kysymyksen heti ja päätin keskittyä Isäni tapaamiseen.
Pääsin ensimmäisen kerran 15 vuoteen käymään Mikkelin keskustassa ja toteamaan, että saatanan ruma se edelleen oli, vaikka koitin kaikkeni eri näkökulmasta sitä katsella.
Sierra pysähtyi kerrostalon viereen ja veljeni hyppäsi pääovelle ja painoi nappia kohdasta Hakkarainen ja otti taskustaan avaimet ja avasi minulle oven. Menimme yhdessä ahtaaseen hissiin ja hän painoi meidät kolmoskerrokseen.

Veljeni koputti kaksi kertaa ja avasi oven. Kävelimme sisälle. Se oli suhteellisen iso kaksio ja isäni istui olohuoneessa ja katsoi uutisia. Istuin hänen taaksensa odottamaan uutisten loppumista, koska tiesin, että Isälleni uutiset olivat pyhäasia.
Veljeni alkoi hiljakseen keittää kahvia. Lopulta uutiset loppuivat ja Isäni kääntyi katsomaan minua
”Uskalsit sitten tänne tulla”
Miksen oli uskaltanut? mietin itsekseni ja avasin kiertelemättä suuni
”Tulin puhumaan nyt tuosta talosta. Asia on niin, että sinä voit siellä asua tai sitten minä asun siellä, mutta se talo ei saa jäädä mädäntymään sinne”
Isäni veti leveän hymyn
”Katos katos. Sitä tullaan isottelemaan, kun on vähän saanut kasvatettua partaa ulkomailla”
Isäni nousee ylös ja kävelee keittiöön ja katsoo veljeäni, joka kaataa hänelle kahvia
”Etkö sinä Janne voi ottaa sitä taloa hoitaaksesi?”
”Nyt ei pysty”.
Isäni hörähtää nauruun.
”Oikein. poika tietää, että vanhassa talossa asuminen on taito laji, joka teiltä kummaltakin uupuu” Istahdan pöytään. ”No rakas isä sano nyt mitä tässä pitäisi tehdä?”
Isä haistelee kahvia ja ottaa kulauksen kahvistaan ja katsoo sitten minua leveä hymy kasvoillaan
”Sinä et ainakaan sitä taloa ala hoitamaan”
”Selvä sinä voit sitten jäädä sinne ja minä lähden takaisin mistä tulinkin”.
”En minä pysty, kun juuri tänne pääsin muuttamaan, kaupatkin lähellä.”
Katson isääni hetken. ”Onko tämä nyt sitä, että et vain halua, että jään tänne…?”
Isä ei vastaa.

”No myydään se talo sitten pois” Tämän lauseeni tokaistua isäni melkein hypähtää pystyy.

”Saatanan Kloppi meidän sukutaloa ei myydä”.

”Selvä… ei myydä, mutta sano mitä tehdään tai teen itse johtopäätökseni”
Isäni hermostuu uhkauksestani ja alkaa raivota pää punaisena
”Sinä et täällä määräile, etkä tule määräilemään. Annat sen talon nyt saatana olla ja lähde helvettiin täältä”
katson raivoavaa isääni hetken ja käännän katseeni veljeeni, joka ymmärtää tilanteen hyvin ja pistää takin niskaansa ja poistumme paikalta. Isäni viskaa meidän takanamme vielä kahvikupin seinään.
Menemme pihalle ja kysyn veljeltäni röökiä, jonka hän ottaa taskustaan, kuin vanha tekijä. Poltamme veljeni kanssa röökiä ja mietin seuraavaa siirtoani.

 ”Kuules Janne tiedätkö sinä jotain halpaa autoa, jotta ei tarvitsisi sinua joka päivä soitella apuun?”
Veljeni hymähtää.

Istahdan kotitaloni lattialle ja katson juuri korjaamaani rappusia. Ne olivat jo lapsuudessani tuntuneet epävarmoilta, mutta nyt niissä komeili uusi kestävä lauta.
Olin jo muutaman viikon kunnostanut taloa salaa Isältäni, koska minä en anna sukutalomme tuhoutuvan sen takia, että hän on vain jostain minulle katkera.
Nappaan pöydältä pullapitkon palasen ja istahdan laskemaan ikkunantiivisteitten laskua ja katson mittarista, että pihalla on -25 astetta.
Hyristelen itsekseni asteille, kun kuulen, että talon pihalle tulee auto.
Arvaan pahinta. Menen katsomaan ikkunasta ja huomaan, että Toyota Corollani viereen on parkkeerannut Harmaa Sierran, jonka kyytistä nousee rakas raivoa puhkuva isäni, joka kauhuissaan katselee hyvin hoidettua ulkopihaa ja talon piipusta tulevaa lempeää savua.

Avaan ulko-oven ja jään odottamaan Isäni ja veljeni saapumista.
Tervehdin heitä, mutta van veljeni vastaa tervehdykseeni. Isäni näkee kauhukseen, kuinka vanhoista lahoista rappuset olivat muuttuneet kauniiksi ja tasaisiksi rappusiksi.
Isäni on sanaton ja hän huomaa, että talo on kokenut suuren rempan näin lyhyessä ajassa.
”PRLK Matti… Mitä helvettiä!”
”Kiitos kohteliaisuudesta isä…”
Ja samalla kuiskaan veljelleni, että hän voi lähteä, koska tämä tappelu on vain minun ja isän välinen juttu. Veljeni ei vastustele vaan poistuu vähin äänin paikalta.
Istahdan pöydälle ja kaadan itselleni kahvia ja odotan, että isäni rauhoittuu.
”Enkö minä käskenyt sinua jättämään tämän talon rauhaa.”
”En minä voinut tämä on yhtä tärkeä minulle, kuin sinullekin, jos et muista tämä on minunkin lapsuuden koti”.
 ”Paskan vitut! Sinä et ole koskaan ollut minulle poika. Pelkkä paska, jonka Irmeli plöräytti sairaalan lattialle”
Nousen pystyyn ja kovennan otettani
”Älä sekoita äitiä tähän. Hän sentään oli ainoa, joka sinusta välitti”.
”Samaa ei voi sanoa sinusta. Tuhlaajapoika. Irmeli olisi sinuun pettynyt jos näkisi sinut nyt”
Silloin hermoissani kiehahtaa. Otan isääni niskasta kiinni ja hän alkaa huutaa kauhuissaan. Vien hänet ulos ja heitä hänet suoraan lumipenkkaan.
”Koita nyt saatana päättää mitä sä haluat?!”
Isäni möyrii maassa.
”Jätä minut rauhaa senkin saasta. Anna sen talon olla”
Huudan hänelle täyttä kurkkua ”Kuka sitten tätä taloa hoitaa? kuka? Häh”
Isäni myllertää lumihangessa, eikä anna vastausta, joka saa hermoni halkeamaan raivosta.
Lähden kävelemään autotalliin ja käyn hakemassa sieltä bensakanisterin ja kävelen isäni ohitse huomioimatta häntä
”Mitä sinä Matti teet?” Isäni kysyy ihmeissään.
Menen talon sisälle ja alan heittämään bensaa ympäri taloa ja lopulta vedän bensa vanan piharappusille ja sytytän sytkärin ja huudan isälleni ”Nyt saatanan päätät tai minä päätän”

Isäni saa itsensä ylös ja huutaa ”Hullu sinä olet”
”Isä vastauksia!”
Isäni pudistaa päältään lunta ”Anna nyt jumalauta jo olla, etkö sä vaan voi lähteä helvettiin täältä?”.
Katson isääni ja tajuan, että hän on oikeassa. ”Hyvä on”
Sammutan sytkärin ja kävelen hänen ohi autolle ja huudan ”Selvä minä lähden… tule kyytiin heitän sinut kotiin. Tänne jäätyy”.
Isäni katsoo minua hetken ja koittaa peitellä hymyään. ”Haista sinä tuhlaajapoika paska”
Katson häntä vielä hetken, mutta totean, että hän ei tule koskaan muuttumaan.
Hyppään autoon ja lähden suruissani ajelemaan. Tunnen oloni hylätyksi, jotenka käännä autoni kohti hautausmaata.

Hautausmaalla jään seisomaan äitini haudan luo. Kysyn äidiltäni mielessäni, että mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?, mutta hän ei vastaa, vaikka uskon, että hän ei olisi eläessään osannut tuohon kysymykseen vastata.
Hautausmaalla alkaa olla kylmä eikä hautausmaiden kynttilät lämmitä minua yhtään.
Ennen lähtöäni otan viereisestä hautakivestä sammuneen kynttilän ja sytytän sen uudelleen äitini haudanpäälle ja huokaisen syvää ja poistun.

Ajan surun murtamana kohti Helsinkiä ja muistan syyn miksi minä lähdin pois suomesta… Syy oli Isäni. Vaikka häntä kuinka yritin miellyttää ja kunnioittaa. En häneltä koskaan saanut vastakaikua ja samalla tajuan olevani hylkiö.
Kaadun hotellin sängylle ja mietin, että aamulla etsin itselleni laivan, jolla katoa täältä. Enkä enää koskaan palaa takaisin.

Aamulla oveeni koputetaan ja avaan varovaisesti oven. Siellä on kaksi poliisia, jotka pyytävät minua mukaansa ja kamarilla asia selviää.
Isäni oli eilen illalla jäätynyt hengiltä matkalla kotiinsa keskustaan.
Ilmeisesti hän oli jossain kohtaa menettänyt tajuntansa ja kaatunut lumihankeen ja hänet oli löydetty vasta pari tuntia sitten jääpalikkana.
Kerron eilisen tapahtumat tarkkaan poliiseille ja he alkavat torua minua moraalittomuudestani ja että kuinka kehtasin tehdä noin isälleni ja kaiken lisäksi vastuuntunnottomasti jättänyt hänet -25 asteen pakkasilla kävelemään yksin kotiin.
Yritän selittää tilannetta omasta näkökulmasta, mutta poliisit eivät jaksa edes kuunnella, joten vaikenen ja kuuntelen heidän syyllistämistä vielä hetken lisää, kunnes he pyytävät minua vielä jäämään suomeen tutkintojen ajaksi.
Pihalla sytytän röökin ja totean, että isäni viha oli jotain mitä en koskaan tule ymmärtämään, mutta toivon, että joku ymmärtäisi minun vihani isääni kohtaan.