Miksi tahdoin muistaa sen, jonka tahdoin hetki sitten unohtaa

”Merelle lähdetään unohtaakseen jotain, mutta palataan, kun halutaan muistaa.”

15 vuotta merillä olivat huuhtoneet kasvoiltani lapsen pehmeät muodot ja paljastaneet sen alta kaipaavan ja yksinäisen miehen, joka oli kiertänyt ympäri maailmaa, ja nyt olin palannut takaisin kotiini suomeen.

Olin juuri istunut toimistossa allekirjoittamassa perintö papereita ja odotin kadun kulmalla veljeni auton saapumista.
Samalla katselin ympärilläni olevaa kaupunkia ja huomasin, että 15 vuotta olivat muuttaneet Helsinkiä. Se ei ollut enää mikään pikku kylä, vaan siitä oli muodostumassa jo varteen otettava kaupunki muitten kaupunkien rinnalle… Ajatukseni keskeytti harmaa -89 vuoden Ford Sierra, joka kaarsi eteeni. Se oli veljeni Jannen auto.
Veljeni huikkasi kuskin paikalta, että olin tervetullut autoon sisälle. Istahdin pelkääjän paikalle.
Veljeni tervehti minua uudelleen, kuin konahtanut tykkimies ja aloitti heti kysymyksellä ”Miten meni?”
”Talo on nyt nimissäni” vastasin. Veljeni nyökkäsi ja meidän antoisa keskustelu jäi siihen.
Hän käänsi auton ympäri ja lähdimme ajamaan kohti suurta Mikkeliä, eli lapsuuteni tyyssijaa.
Matkalla katsoin veljeäni, jota en enää tunnistanut veljekseni, johtuen ehkä siitä, että oli viimeksi nähnyt hänen polvenkorkuisena, mutta hänen käytöksensä minua kohtaan tuntui, kun minä taas en olisi muuttunut tippaakaan ja enkä olisi koskaan ollutkaan missään… Vain tässä autossa hänen kanssaan

Syy miksi istuin tässä ei ollut veljeni, vaan rakkaan Äitini yhtäkkinen kuolema ja hänen antamansa perintö. Hän oli kirjoittanut aikoja sitten perintökirjeen, jossa hän oli antanut minulle kaiken omaisuutensa.
Isälleni ei ollut jäänyt mitään, koska hän oli luottotietonsa ja raha asiansa pilannut jo omassa nuoruudessaan huonoihin kaivurikauppoihin.

Veljeni ei ollut saanut mitään, johtuen siitä, että Äitini oli tehnyt kirjeen silloin, kun Janne oli ollut pieni. Eikä äiti uskonut, että Pikku-Jannesta tulisi joskus nuori aikuinen. Tietty. En itsekkään halunnut uskoa, että Janne kasvattaisi viikset ja ajelisin Mikkelin keskustassa sierrallaan ja houkuttelisi teiniperseitä kyytiinsä perjantai iltaisin. Vilkaisin nopeasti Veljeäni todistaakseni itselleni, että hänessä oli vielä sitä pikku-Jannea, mutta se oli ikävä kyllä kadonnut äänenmurroksen myötä.
Katsoin ja huomasin, että eteeni avautui Mikkeli.
Hämmästyksekseni huomasin, että se oli yhtä ruma, kuin ennekin… ehkä hieman rumempikin.
Mikään ei ollut muuttunut siinä kylässä .”Kyllä se on ruma” Tokaisin ääneen ja veljeni nyökkäsi ymmärtäväisesti ja käänsi autonsa pikku tielle, jota ajoimme muutaman kilometrin ja lopulta päädyimme paikkaan, jota olin jo hieman kaivannut. Lapsuuteni koti.
Astuin autosta ulos ja vedin keuhkot täyteen Mikkelin ehtaa luonnon tavaraa.

Paskaltahan se haisi, mutta samalla loi mieleeni paljon hyviä muistoja Äidistäni ja lapsuudestani.
Siinä hetkessä en enää muistanut miksi olin edes lähtenyt tästä paikasta. Lähdimme veljeni kanssa katsomaan talon sisälle ja huomasin, että lumityöt olivat jääneet tekemättä ja koitin potkia vähän lunta sivulle, että ei seuraavalla kävely kerralla olisi niin paljon lunta kengässä.
Lopulta pääsin eteiseen ja huomasin, että talo vei minut takaisin lapsuuteenI ja jäin paikalleni haaveilemaan, kun ajatukseni keskeytti vanha mies, joka murahti vihaisesti ja istahti keittiön tuolille. ”Jaahas tuhlaajapoika on saapunut takaisin ja vienyt sitten isältään sukutalon pois alta” ”Terve vaan sinullekin isä.” Isäni otti kahvinkeittimestä kahviaan ja arvasin, että hän valmistautui saarnaamaan ”Häpeällistä, että ei anneta vanhan miehen enää talossa asua, jonka hänen isoisänsä on rakentanut”
Istahdin tuolille ja kaadoin itselleni kahvia.

”Kuules isä. Minä maksoin talon perintöverot. Se on meidän nyt… Saat asua tässä niin kauan, kuin haluat… En minä sitä estä”
Hörppään kahvia ja huomaan, että isän kahvi maku ei ole muuttunut mihinkään. Yhtä kitkerää paskaa se on, kuin isänikin.

”Se on nyt myöhäistä. Olen jo hommannut vuokrakämpän keskustasta”
”No mitäs talolle? Ei sitä voi tänne mätänemään jättää”
Isäni tuhahtaa vihaisesti ja nousee ottamaan kaapinpäältä talvitakkiaan.
”Janne jätetään tämä tuhlaajapoika tänne miettimään tekojaan”
”Oli mukava tavata”
Isä ei vastaa mitään takaisin, vaan kävelee ulos. Veljeni heilauttaa kättänsä omaan tyyliinsä ja jään yksin keittiöön.
Nousen ylös ja kävelen olohuoneeseen ja huomaa, että siellä vain Tv on kokenut uuden päivityksen. Muut ovat, kuin ovat aina olleetkin.
Pihalta kuulen isäni vihaista sadatusta itsestäni veljelleni. En tiedä miksi hän on minua vastaan.
Olen aina kunnioittanut häntä, mutta hän on aina halunnut ajaa minut nurkkaan.
Minä olin se kunnon poika, joka kävi aina hakemassa isänsä baarista valomerkin jälkeen takaisin kotiin kotikärryissä, mutta en kertaakaan kuullut häneltä yhtään kehuvaa sanaa tai elettä, joka olisi kertonut, että hän välittää minusta. Ei koskaan.
Se oli kai yksi syy miksi lähdin tästä jumalan hylkäämästä paskasta pois. En vieläkään tiedä mitä äitini näki tuossa miehessä.
Itse en koskaan nähnyt hänessä edes isääni… Eikä hän varmaan minussa koskaan poikaa.
Tunnen kylmänväreitä ihossani ja tajuan, että ne eivät tule tunteistani vaan siitä, että talossa on hieman kolea.
Otan lumilapion ja kaivan pihalla itselleni tien liiteriin, josta otan itselleni polttopuita.

Taloa lämmittäessä huomaan, että patterit ovat ihan kylmät. Isäni ilmeisesti ei ole taaskaan huolehtinut laskuistaan. Äiti ne nuoruudessanikin salaa maksoi ne, kun isä istui baarissa ja kehuskeli bisnesvaistollaan. Monet häntä kuuntelivat, mutta siinä toivossa, että Isä taas heille ilmaiset oluet tarjosi. Eivät he muuten olisi ”uskoneet” isäni jorinoita.
Illalla maistelin kaupasta aamulla ostettua leipääni, koska en jaksanut 8 km päähän lähteä kauppaan, koska lähempää ei tainnut asutusta ollakaan.
Lähetin veljelleni viestin, että tahtoisin jutella vielä huomenna isälleni talosta. Vastaus tuli melkein heti ”Ok”.
Aamulla aamukahvia juodessani sierra kurvasi pihalle ja veljeni hyppäsi pihalle odottamaan minua.
Otin takin naulasta ja tervehdin ovesta tultuani veljeäni, jonka vastasi jälleen konahtaneella tervehdyksellään. Mietin sadasosasekunnin, että oliko hän vähän vajaa, mutta ohitin kysymyksen heti ja päätin keskittyä Isäni tapaamiseen.
Pääsin ensimmäisen kerran 15 vuoteen käymään Mikkelin keskustassa ja toteamaan, että saatanan ruma se edelleen oli, vaikka koitin kaikkeni eri näkökulmasta sitä katsella.
Sierra pysähtyi kerrostalon viereen ja veljeni hyppäsi pääovelle ja painoi nappia kohdasta Hakkarainen ja otti taskustaan avaimet ja avasi minulle oven. Menimme yhdessä ahtaaseen hissiin ja hän painoi meidät kolmoskerrokseen.

Veljeni koputti kaksi kertaa ja avasi oven. Kävelimme sisälle. Se oli suhteellisen iso kaksio ja isäni istui olohuoneessa ja katsoi uutisia. Istuin hänen taaksensa odottamaan uutisten loppumista, koska tiesin, että Isälleni uutiset olivat pyhäasia.
Veljeni alkoi hiljakseen keittää kahvia. Lopulta uutiset loppuivat ja Isäni kääntyi katsomaan minua
”Uskalsit sitten tänne tulla”
Miksen oli uskaltanut? mietin itsekseni ja avasin kiertelemättä suuni
”Tulin puhumaan nyt tuosta talosta. Asia on niin, että sinä voit siellä asua tai sitten minä asun siellä, mutta se talo ei saa jäädä mädäntymään sinne”
Isäni veti leveän hymyn
”Katos katos. Sitä tullaan isottelemaan, kun on vähän saanut kasvatettua partaa ulkomailla”
Isäni nousee ylös ja kävelee keittiöön ja katsoo veljeäni, joka kaataa hänelle kahvia
”Etkö sinä Janne voi ottaa sitä taloa hoitaaksesi?”
”Nyt ei pysty”.
Isäni hörähtää nauruun.
”Oikein. poika tietää, että vanhassa talossa asuminen on taito laji, joka teiltä kummaltakin uupuu” Istahdan pöytään. ”No rakas isä sano nyt mitä tässä pitäisi tehdä?”
Isä haistelee kahvia ja ottaa kulauksen kahvistaan ja katsoo sitten minua leveä hymy kasvoillaan
”Sinä et ainakaan sitä taloa ala hoitamaan”
”Selvä sinä voit sitten jäädä sinne ja minä lähden takaisin mistä tulinkin”.
”En minä pysty, kun juuri tänne pääsin muuttamaan, kaupatkin lähellä.”
Katson isääni hetken. ”Onko tämä nyt sitä, että et vain halua, että jään tänne…?”
Isä ei vastaa.

”No myydään se talo sitten pois” Tämän lauseeni tokaistua isäni melkein hypähtää pystyy.

”Saatanan Kloppi meidän sukutaloa ei myydä”.

”Selvä… ei myydä, mutta sano mitä tehdään tai teen itse johtopäätökseni”
Isäni hermostuu uhkauksestani ja alkaa raivota pää punaisena
”Sinä et täällä määräile, etkä tule määräilemään. Annat sen talon nyt saatana olla ja lähde helvettiin täältä”
katson raivoavaa isääni hetken ja käännän katseeni veljeeni, joka ymmärtää tilanteen hyvin ja pistää takin niskaansa ja poistumme paikalta. Isäni viskaa meidän takanamme vielä kahvikupin seinään.
Menemme pihalle ja kysyn veljeltäni röökiä, jonka hän ottaa taskustaan, kuin vanha tekijä. Poltamme veljeni kanssa röökiä ja mietin seuraavaa siirtoani.

 ”Kuules Janne tiedätkö sinä jotain halpaa autoa, jotta ei tarvitsisi sinua joka päivä soitella apuun?”
Veljeni hymähtää.

Istahdan kotitaloni lattialle ja katson juuri korjaamaani rappusia. Ne olivat jo lapsuudessani tuntuneet epävarmoilta, mutta nyt niissä komeili uusi kestävä lauta.
Olin jo muutaman viikon kunnostanut taloa salaa Isältäni, koska minä en anna sukutalomme tuhoutuvan sen takia, että hän on vain jostain minulle katkera.
Nappaan pöydältä pullapitkon palasen ja istahdan laskemaan ikkunantiivisteitten laskua ja katson mittarista, että pihalla on -25 astetta.
Hyristelen itsekseni asteille, kun kuulen, että talon pihalle tulee auto.
Arvaan pahinta. Menen katsomaan ikkunasta ja huomaan, että Toyota Corollani viereen on parkkeerannut Harmaa Sierran, jonka kyytistä nousee rakas raivoa puhkuva isäni, joka kauhuissaan katselee hyvin hoidettua ulkopihaa ja talon piipusta tulevaa lempeää savua.

Avaan ulko-oven ja jään odottamaan Isäni ja veljeni saapumista.
Tervehdin heitä, mutta van veljeni vastaa tervehdykseeni. Isäni näkee kauhukseen, kuinka vanhoista lahoista rappuset olivat muuttuneet kauniiksi ja tasaisiksi rappusiksi.
Isäni on sanaton ja hän huomaa, että talo on kokenut suuren rempan näin lyhyessä ajassa.
”PRLK Matti… Mitä helvettiä!”
”Kiitos kohteliaisuudesta isä…”
Ja samalla kuiskaan veljelleni, että hän voi lähteä, koska tämä tappelu on vain minun ja isän välinen juttu. Veljeni ei vastustele vaan poistuu vähin äänin paikalta.
Istahdan pöydälle ja kaadan itselleni kahvia ja odotan, että isäni rauhoittuu.
”Enkö minä käskenyt sinua jättämään tämän talon rauhaa.”
”En minä voinut tämä on yhtä tärkeä minulle, kuin sinullekin, jos et muista tämä on minunkin lapsuuden koti”.
 ”Paskan vitut! Sinä et ole koskaan ollut minulle poika. Pelkkä paska, jonka Irmeli plöräytti sairaalan lattialle”
Nousen pystyyn ja kovennan otettani
”Älä sekoita äitiä tähän. Hän sentään oli ainoa, joka sinusta välitti”.
”Samaa ei voi sanoa sinusta. Tuhlaajapoika. Irmeli olisi sinuun pettynyt jos näkisi sinut nyt”
Silloin hermoissani kiehahtaa. Otan isääni niskasta kiinni ja hän alkaa huutaa kauhuissaan. Vien hänet ulos ja heitä hänet suoraan lumipenkkaan.
”Koita nyt saatana päättää mitä sä haluat?!”
Isäni möyrii maassa.
”Jätä minut rauhaa senkin saasta. Anna sen talon olla”
Huudan hänelle täyttä kurkkua ”Kuka sitten tätä taloa hoitaa? kuka? Häh”
Isäni myllertää lumihangessa, eikä anna vastausta, joka saa hermoni halkeamaan raivosta.
Lähden kävelemään autotalliin ja käyn hakemassa sieltä bensakanisterin ja kävelen isäni ohitse huomioimatta häntä
”Mitä sinä Matti teet?” Isäni kysyy ihmeissään.
Menen talon sisälle ja alan heittämään bensaa ympäri taloa ja lopulta vedän bensa vanan piharappusille ja sytytän sytkärin ja huudan isälleni ”Nyt saatanan päätät tai minä päätän”

Isäni saa itsensä ylös ja huutaa ”Hullu sinä olet”
”Isä vastauksia!”
Isäni pudistaa päältään lunta ”Anna nyt jumalauta jo olla, etkö sä vaan voi lähteä helvettiin täältä?”.
Katson isääni ja tajuan, että hän on oikeassa. ”Hyvä on”
Sammutan sytkärin ja kävelen hänen ohi autolle ja huudan ”Selvä minä lähden… tule kyytiin heitän sinut kotiin. Tänne jäätyy”.
Isäni katsoo minua hetken ja koittaa peitellä hymyään. ”Haista sinä tuhlaajapoika paska”
Katson häntä vielä hetken, mutta totean, että hän ei tule koskaan muuttumaan.
Hyppään autoon ja lähden suruissani ajelemaan. Tunnen oloni hylätyksi, jotenka käännä autoni kohti hautausmaata.

Hautausmaalla jään seisomaan äitini haudan luo. Kysyn äidiltäni mielessäni, että mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?, mutta hän ei vastaa, vaikka uskon, että hän ei olisi eläessään osannut tuohon kysymykseen vastata.
Hautausmaalla alkaa olla kylmä eikä hautausmaiden kynttilät lämmitä minua yhtään.
Ennen lähtöäni otan viereisestä hautakivestä sammuneen kynttilän ja sytytän sen uudelleen äitini haudanpäälle ja huokaisen syvää ja poistun.

Ajan surun murtamana kohti Helsinkiä ja muistan syyn miksi minä lähdin pois suomesta… Syy oli Isäni. Vaikka häntä kuinka yritin miellyttää ja kunnioittaa. En häneltä koskaan saanut vastakaikua ja samalla tajuan olevani hylkiö.
Kaadun hotellin sängylle ja mietin, että aamulla etsin itselleni laivan, jolla katoa täältä. Enkä enää koskaan palaa takaisin.

Aamulla oveeni koputetaan ja avaan varovaisesti oven. Siellä on kaksi poliisia, jotka pyytävät minua mukaansa ja kamarilla asia selviää.
Isäni oli eilen illalla jäätynyt hengiltä matkalla kotiinsa keskustaan.
Ilmeisesti hän oli jossain kohtaa menettänyt tajuntansa ja kaatunut lumihankeen ja hänet oli löydetty vasta pari tuntia sitten jääpalikkana.
Kerron eilisen tapahtumat tarkkaan poliiseille ja he alkavat torua minua moraalittomuudestani ja että kuinka kehtasin tehdä noin isälleni ja kaiken lisäksi vastuuntunnottomasti jättänyt hänet -25 asteen pakkasilla kävelemään yksin kotiin.
Yritän selittää tilannetta omasta näkökulmasta, mutta poliisit eivät jaksa edes kuunnella, joten vaikenen ja kuuntelen heidän syyllistämistä vielä hetken lisää, kunnes he pyytävät minua vielä jäämään suomeen tutkintojen ajaksi.
Pihalla sytytän röökin ja totean, että isäni viha oli jotain mitä en koskaan tule ymmärtämään, mutta toivon, että joku ymmärtäisi minun vihani isääni kohtaan.