Minä muitten joukossa

Kirkas silmäinen pikku tyttö katsoi ratikassa päälleni ja kuiskasi hieman kovalla äänellä "Äiti katso tuota hieman hupsun näköistä setää". Hänen äitinsä katsoi kohti minua ja purskahti nauruun.
Kanssa matkustajat katsoivat kummissaan nauravaa Äitiä ja huomasivat mille hän nauroi ja yhtyivät tuohon ivalliseen nauruun.
Minua nolotti olla oma itseni ja nousin ylös paikaltani ja hyppäsin seuraavalla pysäkillä ulos suuren nöyryytyksen saattelemana. Miksi he nauroivat?

Katsoin ympärilleni, mutta kukaan ei enää nauranut minulle kukaan ei edes välittänyt minusta.
Ihmiset suorastaan kävelivät päältäni. Aloin loikkimaan karkuun ihmisiltä ja lopulta löysin suojaisan nurkan jonne käperryin.

Ilta saapui kaupunkiin ja en ollut vieläkään uskaltanut liikkua paikaltani. Pelkäsin.

Ainoa asia mikä sai minut pysymään järjissäni oli lämmin muisto ratikasta.
Hetkestä jolloin olin saanut olla ihmisten suosion keskiössä. Tajusin, että silloin olin saanut olla jotain, jotain tästä ihmisyhteiskunnasta.
Ajatukseni sekoitti roska-auto, joka lähestyi piipittäne minua kohti. Ajaako se minun päältä? Vain muutamaa metriä ennen se pysähtyi ja autosta astui roskakuski ja käveli luokseni ja otti kädestäni kiinni ja vei minut roska-auton taakse ja nosti minut sen perään ja painoi punaista nappia.
Olin löytänyt paikkani tästä maailmasta. Kiitos